AJASSA TAAKSEPÄIN

Photos by Janita Autio

Youtubea selatessa Enrique Iglesias Hero biisillään pomppasi ruudulle. Ajoin moottoritiellä, vielä oli valosaa. Ajaessa olen kaikista luovimmillani, en tiedä mistä just silloin ideat, hyvät jutut, vastaukset ongelmiin, erilaiset tekstit mielessäni ja valtava energia kumpuaa. Musiikilla on niin suuri vaikutus minuun. Aloin myös miettii eri haastattelu tilanteita elämäni aikana ja yhtäkkii just nyt mulla olis niin hyvät vastaukset. Ensi kerralla pyydän haastattelijaa mun kaa pienelle ajelulle, niin eiköhän saada hyvä juttu kasaan.;)

Ajan jonkun verran Helsinki – Riihimäki väliä. Tunnin aikana mun mielessä tapahtuu niin ihmeellisä asioita. Eläydyn ilmeillä, katseella, ajoasennolla, ehkä vähän nopeudellakin yksin autossa. Mulla on melkein jokaiseen biisiin joku muisto/tilanne, jotka tulee sekunnissa mun mieleen. Olen tunneihminen, jonka takia mieli saattaa muuttua yks kaks siitä, mitä se oli hetki sitten. Tämä vaikeuttaa, jopa minua ymmärtämään itseäni. Myös joidenkin biisien musavideot tuovat niin suuret tunteet esille, kuten Hero. Vieläkin se tuo teinivuodet mieleen. Tänään tämän vuoksi oli pakko ajaa ulos seuraavasta liittymästä, pois motarilta. Pysähtyä ja palata ajassa taaksepäin. Muistan ikuisesti kun näin Hero musavideon ensimmäistä kertaa. Istuin keskellä olohuoneen lattiaa ja kyyneleet valui poskia pitkin videon aikana. Tämä on teinivuosina ollut minulle tärkeä biisi ja musavideo. Mä halusin aina olla Jennifer Love Hewittin tilalla. Halusin olla karkuretkellä siellä aavikolla farkkuhaameessa, ajella avoautolla niin että setelit vain lentelee, nauttii hetkestä, ennen kun mafiatyypit tulee keskeyttää. Halusin huutaa, itkee ja raivoo sille pahalle tyypille, kun se ilmestyy paikalle ja tekee pahaa mun rakkaalle, halusin itkeä sateessa yhdessä mun elämäni rakkauden kanssa, joka tipahtaa polvilleen, kun tekee kuolemaa. “I will stand by you forever. You will take my breath away.” Kuulostaa kun olisin edelleen 13 v, mutta yritän kertoa ne fiilikset just sillä tavalla, kun ne silloin teininä oli.

Rakastin jo pienestä saakka kaikkia rakkauslauluja. Osasin laulaa, ennen kuin opin puhumaan. Musiikki on ollut todella vahvasti mukana mun elämässä. Lapsena esiinnyin paljon, olin eri laulukilpailuissa, Riihimäen nuorisoteatterin myötä musikaaleissa. Rakastin esiintymistä. En pelkästään laulanut, vaan mulla oli aina joku koreografia siihen myös. Tänä päivänä edelleen tykkään katsella musavideoita, varsinkin niitä, joissa on tarina. Beyonce – If I were a boy, on hyvä.

Mä luulen, että sellainen, jolle musa on yhtä tärkeä väline kaikkeen, ymmärtää ehkä mitä tarkoitan tällä tekstillä. Sitä on vaikea selittää. Kuinka vahva se vaikutus on ja kuinka pystyn säätelemään mielialaani sillä. Hyvällä tavalla. Ainakin tähän saakka. Silloin kun tapailin miestäni, niin laitoin kerran Eminemin Love the way you lie biisin 10 kertaa repeatille. Se oli soinut Teatterissa, kun ekan kerran nähtiin ja siitä oli tullut meidän biisi, ainakin mun mielessä ja kyl siitä lopulta tulikin yksi niistä meidän biiseistä.

Lopulta sit eilen pääsin takas Helsinkiin ja mun oma pieni “filminpätkä” katkes siinä vaiheessa, kun pysähdyin S-marketin eteen, sammutin auton ja musa loppui. Vauhdilla ja aika lennokkaasti paiskasin autonoven kiinni ja loikkasin tien yli kauppaan, moikkasin kassaa kuin se olis kuulunut “käsikirjoitukseen”, mutta hedelmäosastolla olin ja taas ihan normaali tavallinen minä, perjantai iltana, yksin kaupassa.

Musiikki on terapeuttista.

Tuo ulkona paistatteleva aurinko sai itseni ulos pienelle lenkille aamulla. Lucalla on muskarin juhlakonsertti tänään, jonne pukeudumme juhlavasti. Niin söpöä. Pitää vielä silittää Lucan paita ja föönaa omat hiukseni. Olen parantunut tässä blowdry hommassa. 😉

Good day Sunshine!

xx Didem